Ootteko koskaan miettinyt sitä, että mitä sen jälkeen oikeesti on ihmisellä kun siltä katkee juuret?

Ja eritoten silleen, että ne juuret ei katkee ees omasta itsestä johtuvasta syystä. Vaan pikemminkin toistepäin. Joittenkin muitten takia.

Niimpä niin. Aika tyhjillä ollaan...

Siis joo, niinhä se menee, että vanhemmat ei elä ikuisesti, sisarukset elelee omaa elämäänsä,  kaverit rauhottuu, perustaa perheitä ja keskittyy pääpiirteittäin omiin elämiin.

Se oma rakas kotipaikka ei olekkaan ikuisesti se oma tuttu paikka minne voit mennä milloin vaan. Jossain vaiheessa sekin voi olla jonkun muun. Mutta ootteko oikeesti miettinyt tuota, mitäs sitten siinä vaiheessa kun alkaa olla tilanne jotta juuret on oikeesti katkeemassa?

Itellä kun oikeesti on toinen vanhemmasta siirtynyt ajasta ikuisuuteen, veli elelee omaa elämäänsä miten tahtoo välittämättä juur mistään muusta kuin itestään ja avoemännästään. Isäukko uhkailee kotipaikan myymisellä ja muuttavansa todella kauas täältä. Kaverit on jäänyt miun entiseen asuinkaupunkiin, ja nekin ketä täällä on niin ovat pienten lasten vanhempia. Eli en kuulu joukkoon.

Huoh, joo-o juuret katkee kohta. Kiinnikohat alkaa olla taas aika huteralla pohjalla... Nyt oikeesti alkaa tuntuu siltä, että jos nuo miun juuret katkee, niin mie muutan sitten pois täältä.. Takas sinne missä olin ja elin pitkään... Siellä on sitten se miun turvaverkko jos juuria ei enään ole...  Sieltä sitten lähden maailmalle...

Vittu, mie muutan ite sinne norjaan! Katkasen kaikki maholliset siteet kaikkiin. Eipähän ainakaan kukaan sotkis miun elämää. Vaikka hulluks mie tulisin iahn totaalisen yksin.

En tiedä. Nytten vaan ahdistaa niin paljon. Kaikki tuntuu jotenkin niin lopulliselta nytten. Vaikka siis mitään ei ole vielä varsinaisesti tapahtunut... Mutta pelottaa vaan niin pirusti...

 

 

Miksi kaikki ei oikeesti vois vaan olla hyvin?

Oikeesti ei tää ole enään hauskaa millään tavalla... Mie alan olla aika kypsa kaikkeen tähän, jotta kaikki pitää suunnitella niin tarkkaan, aina on olevinaan kaiken näköstä ja niin edespäin... Voi äiti oikeesti. Oispa äiti vielä täällä. Tai toisaalta, äiti on paremmassa paikassa nytten. Ei se elämä sillonkaan mitään herkkuu, ollut kun äiti viel oli ja eli. Tai no äiti oli aivan ihana ihminen. Ei sekään kelleen koskaan mitään pahaa tahtonut. Mutta ei vaan ollut kotona elämä aina niin hyvin kuin ois halunnut... Mutta joopa. Se siitä...

Mutta jotain muutakin....Mie vissiin sain oikeita töitä kesäks. Sikälli mikälli ei vaan satu mitään paska juttua, ja kuse tuokin nytten sitten... Siinä vaiheessa tippuu jo päitä sitten...

Mutta kaiken tän paskan keskellä on oikeeesti jotain aivan ihanaakin. Miulla on rinnalla ihminen, joka on ollut hengessä mukana jo yli 7 vuotta. Tavalla tai toisella. Mutta nytten vain viel enemmän kuin joskus. Se on se meikäläisen kulta <3 Viis minä mistään muusta enään oikeesti, mutta kunhan vain kulta on rinnalla. Niin se riittää miulle, vaikka kaatus koko maailma niskaan sitten.

Ehkäpä nää ajatukset taas tästä kirkastuu, kunhan kaikki asiat asettuu taas ruotuunsa, ja hiemna juttuja selvii...

Mutta mitä suurimmalla rakkaudella: Toivanen